Aiheen, oman kasvualustan miettiminen, johti laajoihin muisteluihin. Millä kaikella onkaan ollut merkitystä kasvussani tällaiseksi kuin tällä hetkellä olen. Ja miten onnekas ehkä olen jossain mielessä ollut. Välillä on hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin, että voi kulkea taas eteenpäin.
Vanhemmat
Lapsuuden perheeni muutti Helsinkiin ollessani kuusi ja siitä pitäen olen samassa kaupunginosassa asunut. Aloitin jo Kouvolassa satubaletin sisareni kanssa, koska äitini mielestä se oli hyvä harrastus. Ja Helsinkiin äitini halusi nimenomaan kulttuurin pariin. Voin ihan tosissani kertoa, että äitini halusi, että asumme Ateneumin vieressä.
Äitini olisi halunnut taiteilijaksi, mutta jäi jo pienenä orvoksi. Kasvattiäiti halusi hänelle turvallisemman ammatin ja niin äidistäni tuli farmaseutti, eikä hän uskaltanut uhmata tätiään edes käymällä Taideakatemian pääsykokeissa. Mutta omat lapsensa hän kasvatti pitämään taiteesta. Ja kahdesta nuorimmasta tulikin taiteilijat.
Lapsuuden harrastuksia oli taidenäyttelyissä ja museoissa käynnit. Jotenkin näyttelyt ja museot olivat positiivisia kokemuksia, koska ne jäivät minulle aikuisenakin harrastukseksi. Opin nauttimaan taiteesta.
Isäni piti operetista ja teatterista. Yksi hänen serkuistaan oli näyttelijä, joten kävimme katsomassa esityksiä kaupunginteatterissa ja kesäteatterissa. Niistäkin opin pitämään ja teatterikin jäi elämän mittaiseksi harrastukseksi.
Perheeni ei ollut varakas ja asunto oli aika ahdas kuudelle henkilölle. Kirjoja ei paljoa kotona ollut, mutta kirjasto oli lähellä ja meitä kannustettiin lainaamaan sieltä kirjoja. Lapsena luin valtavat määrät kirjoja varsinkin loma-aikoina. Kirjojen kautta saattoi purkaa varsinkin murrosiässä vaikeita tunteita. Kirjojen käytön opittuani luin nuorena aikuisena valtavat määrät myös psykologista kirjallisuutta ja kävin läpi balettikoulun vuoksi viivästynyttä myöhäistä murrosikää. Kirjat auttoivat minua nimenomaan itsetuntemuksessa ja ymmärtämisessä. Ja myös tietoisesti muuttamaan identiteettiä ja vahvistamaan itsetuntoa.
Sisarukset
Minulla on kaksi siskoa ja veli. Veljen ja isosiskon kanssa olemme syntyneet noin vuoden välein ja pikku-siskoni vasta kolmen vuoden viiveellä. Kasvu sisarusparvessa on varmasti muokannut identiteettiäni paljon. On ollut taisteluparit ja sydänystävät. Luotu kiintymyssuhteita ja opittu sietämään toisten huonot puolet. Sisarusten kanssa on saanut olla kukin omanlaisensa ja näyttää tunteensa. Toki perheessä sisaruksille tulee myös helposti tietynlaiset roolit. Oma kiltintytön roolini on ollut joskus raskas, mutta en kovin vahvasti sitä vastaan ole koskaan kuitenkaan ruvennut taistelemaan.
Sisarusparvessa voi saada ja ottaa vastuuta. Osa ihmisen luonteenpiirteitä ja varsinkin ne, jotka ohjaavat toimintatapoja, ovat vuorovaikutuksessa opittuja. Perhe on niiden kouluttajana vahva tekijä. Tunnistan lapsuuden roolistani perheessä paljon aikuisena säilyneitä toimintatapoja, jotka voi luonteenpiirteiksi ja identiteetin osiksi luonnehtia. Varsinkin vastuuntunto ja huolehtiminen muista.
Lapsuuden perheestä on myös säilynyt perusmaailmankatsomus, humanismi. Ihminen liittää maailmankatsomuksensa osaksi identiteettiään. Ja se varmasti lähes kaikilla muuttuu lapsuudenarvoista, sen jälkeen kun ne tiedostaa.
Omaa identiteettiäni eettisyyteen ja tasa-arvoisuuteen on muokannut myös toimiminen luottamustehtävissä. Olen oppinut pitämään puoliani, mutta en mielellään toisten kustannuksella. Olen oppinut pitämään heikompien puolta.
Ihminen voi tiedostaa käyttäytymismalleja, joita on oppinut lapsuuden kotinsa vuorovaikutussuhteissa ja tietoisesti valita niistä. Kaikki kuitenkin välillä sortuvat myös niihin malleihin, joita eivät haluaisi jatkaa. Paljon on eri teorioita, kuinka paljon lapsuuden malleja voi itse muuttaa. Uskon, että jotain olen onnistunut muuttamaan. Ja luomaan samalla omakuvaani itseäni miellyttäväksi.
Balettikoulu
Balettikouluun meidät tytöt laitettiin vuoronperään. Äidin mielestä se oli hieno harrastus. Siihen aikaan oli myös hienoa pyrkiä ja päästä Oopperan balettikouluun, jonne kaikki sisaret vuoronperään pääsivätkin. Veljelleni kyseistä harrastusta ei tarjottu. Iso-siskoni karsiutui parin vuoden päästä ja pikku-sisko vuorollaan kolme vuotta harrastettuaan, mutta jatkoi muualla ammattitanssijaksi asti.
Oopperan balettikoulusta on legendoja, joissa totta toinen puoli. Koulua on yritetty tietoisesti muuttaa, mutta minun sukupolveni kävi balettikoulua menneiden vuosisatojen oppien mukaisesti. Kilpailtiin ja heikot ( väärän näköiset/laiskat/lahjattomat/tuntematon syy) karsittiin. Itse selvisin kisasta voittajana ja sain vielä lottovoittona työpaikan 18-vuotiaana suoraan Kansallisbalettiin.
Oopperan balettikoulu ja sen pari opettajaa ovat varmasti vaikuttaneet 9-18-vuotiaan elämääni voimakkaasti. Harrastus oli sikäli totaalinen, että siellä käytiin kuutena päivänä viikossa ja luokkayhteisöstä muodostui oma toinen elämä. Oli koulu ja koulukaverit ja sitten balettikoulu ja luokkakaverit siellä. Vain yksi balettikoulukavereistani selvisi ammattilaiseksi asti. Toisaalta kavereiden karsiutuminen ja heidän henkisen selviytymistaistelun katseleminen sen jälkeen oli opettavaista ja ainakin minulla kehitti empatia- ja sympatiataitoja. Moni asia ja opettajien käyttäytyminen oli lapsen kannalta epäreilua ja epäasiallista, monesti nöyryyttävääkin.
Jos ajattelen omaa identiteetin kehittymistäni, niin alistuminen sääntöihin, ylikiltteys olisi voinut olla minulle aika tuhoisaa, vaan tuli se murrosikä minullekin. Kuitenkin siinä mielessä turvallisessa vaiheessa, että oli jo työpaikka ja ammatti-identiteetti, jota kyseenalaistaa.
Oopperan balettikoululaisilla oli erityinen etu; pääsimme ilmaiseksi katsomaan esityksiä, mikäli tilaa oli. Jo 9-vuotiaasta kävin katsomassa kaikki oopperatkin ja oopperassakäynti onkin minulla varsinainen kulttuuriharrastus.
Koulun ja kodin arvostus
Olin niin sanottu hyvä oppilas. Yleensä lähes kaikki opettajat pitivät minusta ja luokkakavereidenkin kanssa sujui hyvin, vaikka aikaa oli vain muutamaan hyvään ystävään. Kiltin oppilaan roolissani sain paljon myönteistä palautetta. Eikä se varmasti pelkkä rooli ollutkaan, vaan sopiva tapa käyttää omia lahjoja.
Kun sain sopimuksen Kansallisbalettiin lukion toisella luokalla ja ilmoitin lopettavani koulun, sain opettajilta ja rehtorilta paljon positiivista huomiota. Muistan vieläkin kuinka hienona opettajat tanssimistani pitivät. Rehtori myös järjesti minulle mahdollisuuden käydä lukio loppuun yksityisoppilaana omassa koulussa. Tentin viimeisen luokan vuoronperään opettajille ja kirjoitin sitten ylioppilaaksi opettajien kannustuksella.
Myös kotona arvostettiin ja tuettiin koulunkäyntiä. Äidille varmasti oli ristiriitaista, että innostuin tanssista niin paljon, että en ruvennutkaan opiskelemaan, mutta hienoa se kuitenkin oli. Ja kirjoitinhan varmuuden vuoksi ylioppilaaksi hyvin arvosanoin.
Jälkeenpäin, miettiessäni miten itsetuntoni on kestänyt kaikki kolhut mitä ammatissa tuli, olen nähnyt sen myönteisen tuen ja arvostuksen mitä sain sekä vanhemmilta, että opettajilta. Sain lapsena eväät tarpeeksi hyvään itsetuntoon. Ja isäkin vain ihaili sekä koulumenestystä että tanssimistani.
Sukuni
Omien lasten synnyttyä vasta havahduin tutkimaan juuriani. Olen syntynyt pienellä paikkakunnalla Kymenlaaksossa Kuusankoskella ja asunut niissä maisemissa ensimmäiset kuusi vuotta. Isäni suku tuntui olevan siellä kotonaan, vaikka ei ollutkaan sieltä oikeasti kotoisin.
Suomalaiset voidaan jakaa heimoihin, jotka kylläkin sotien jälkeen kaupungistumisen myötä ovat sekoittuneet jo niin paljon keskenään, ettei jälkeläisistä aina osaa erotella eri heimojen piirteitä. Lapsuuden perheestäni voin kyllä nähdä puheliaan äitini täyssavolaiset juuret ja isänäidin karjalaisuuden yhdistettynä isänisän hämäläisyyteen ja pohjoispohjanmaalaisuuteen. Varsinainen sillisalaatti.
Vahvimpana minuun on varmasti vaikuttanut mummin karjalaisuus ja sosiaaliset piirteet. Olin lapsena tosi ujo, isojen sisarusten suojissa kasvanut. En ole itse avoin ja puhelias karjalainen luonne, mutta karjalainen sosiaalisuus ja sukurakkaus on siirtynyt itselleni ihanteena. Mummillani oli tapana kiertää kaikkien neljän lapsensa kodeissa sekä omien lukuisten sisarusten luona ja tuoda viestejä ja terveisiä toisille. Mummini toimi myös suvun kokoavana hahmona. Kun hän tuli Helsinkiin kutsuttiin muutkin sukulaiset jonkun sisaruksista luo kylään.
Mummini karjalaisista tavoista muokkasin oman perheeni traditiot erilaisista juhlista. Lapsuuden kodissani vietettiin kaikki juhlat vain perhepiirissä, mutta minä laajensin synttärit ja joulut yhteisiksi sukujuhliksi.
Saattoi Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander- elokuvallakin olla osansa sukujuhlien ihannoimisella. Moni ystäväni on kyllä sanonut, että meidän sukumme on erikoista, tarkoittaen juuri traditiota juhlia yhdessä suurella joukolla. Sukujuhlat ovat muokanneet sosiaalista identiteettiäni paljon ja antaneet toivottavasti eväitä myös lasteni identiteetin kehitykselle.
Hesalaisuus
Varhaislapsuus pikkukaupungeissa on varmaan antanut oman leimansa identiteetilleni, mutta en osaa sanoa olevani mistään kotoisin. En ole syntyperäinen hesalainen, vaikka se onkin kotikaupunkini. Helsinki on liian suuri ollakseen kotikaupunki. Olen kuitenkin asunut yli neljäkymmentä vuotta samassa kaupunginosassa ja huomannut, että se on kuin pieni kylä. Varsinkin sen jälkeen, kun lapset menivät päiväkotiin ja vastaantulijat alkoivat olemaan jonkun isiä ja äitejä. Ja koiratuttuja, joissa ihmiset tunnetaan vain koiran nimellä, on myös. Minut tunnistetaan usein myös koirarodun perusteella; vaikka vuosia olisi kulunut on koirarotu sama.
Lapsuudenkotini oli keskiluokkainen, melko köyhä ja asuimme Ullanlinnassa vuokralla, kuten moni siihen aikaan. Nykyisin vuokra-asunnot on myyty ja alue on asuntohierarkiassa hyvin kallista aluetta. Valitsemalla asuinalueensa voi jonkin verran valita lastensa päiväkoti- ja koulukaverit. Alue on ollut sikäli viihtyisä, että olemme sen lapsillemme myös halunneet kasvupaikaksi.
Ullanlinnaan alueena liittyy paljon stereotypioita. On hienoa asua siellä. Huomaan kyllä itsestäni, että en viitsi oikaista positiivisia oletuksia, mitä alueella asumiseen liittyy. Joskus voi helposti leikkiä varakkaampaa kuin on, osoitteen statuksen mukaan. Mielelläni liitän alueen arvostuksen omaan sosiaaliseen identiteettiini, varakas ja hyvin koulutettu. Enkä haluaisi täältä pois muuttaa, vaikka saisin samalla rahalla jostain maalta omakotitalon tai pari asuntoa.
Balettitanssija
Ensimmäinen vakituinen poikaystävä, jonka kanssa käytiin keskusteluja ja kyseenalaistettiin arvoja ja olemista sai vasta aikaan murrosikäni. Pitkä balettikouluvaihe oli luonut minulle tanssijan identiteetin, olinhan pärjännyt siinä. Sekin piti kyseenalaistaa ja miettiä uusiksi alkaisiko sittenkin opiskelemaan, ennen kuin tanssijan identiteetistä tuli osa minua, itse uudelleen valittuna.
Tanssin Kansallisbaletissa 26 vuotta, mikä on poikkeuksellisen pitkään. Yhteensä 35 vuotta, jos lasketaan mukaan Oopperan balettikoulu ja sen aikaiset esiintymiset.
Tanssimisen loppu oli oman identiteettikriisinsä, jota lievensi opiskelujen aloittaminen Humakissa. Sain päteä taas hyvänä opiskelijana. Tanssiminen on vaatinut kykyä oppia koko ajan uutta ja sehän auttaa opiskelussakin.
Vaikka en enää tanssi, on se kaikki osa identiteettiäni eikä lähde kulumallakaan, luulen niin. Kaikki mitä olet ollut, säilyy jollain tasolla ja jotain uutta tulee lisää.
Äitiys
Varmasti suurimmalle osalle vanhemmista vanhemmuus ja varsinkin ensimmäinen lapsi mullistaa maailman. Ensimmäisen tyttäreni kanssa kävinkin läpi oman lapsuuteni. Yllättäviä muistoja tuli mieleen. Vuodet ensimmäisen lapsen kanssa olivatkin seikkailu omaan lapsuuteen ja identiteetin syntyyn.
Seuraavien lasten kanssa on välillä aloitettu sama uudestaan, mutta yksilöitä kun ovat, niin aina eri lailla. Olen kokenut vanhemmuuden vastuullisena, mutta antoisana. Elämä lasten kanssa on muokannut pakosta ja useimmiten vapaaehtoisesti seuraaviin elämänvaiheisiin. Elämä ilman lapsia olisi ollut erilaista ja itsekin olisin varmasti erilainen.
Sisarusparvessa kasvaminen oli itselleni rikkaus ja tiesin aika nuorena, että haluan lapsia ja heille sisaruksia. Olen saanut toteuttaa itseäni töissä ja silti kivan perheen. Äitiydestä on tullut iso osa persoonaani. Ensimmäinen lapsista lensi jo pesästä, mutta äitiys ei siihen lopu.
